Sali numero kolme

“Kumaaaaan!!”

“Skifte!”

“Og fem, fire, tre, to, en, sijak!”

Salissa numero kolme jytisee hevimetalli ja pauke kuuluu käytävälle asti, kun lyönnit osuvat pistariin. Odotan ulkopuolella omien treenieni alkua. Valmentaja puhelee mustavöisen juniorin kanssa istuen rappusilla vieressäni. Tunnistan sanan sieltä ja toisen täältä, riittävästi ymmärtääkseni asiayhteyden heidän keskustelustaan.

Salin ovi aukeaa ja kostea ilma lehahtaa päin kasvoja. Näen salissa parikymmentä junioria tekemässä lyöntiharjoituksia pareittain. Vöiden kirjo on valtava ja joukossa vilahtaa muutama vasta-alkajakin t-paidassa ja verkkareissaan. Nyrkit tikkaavat pistareja tiuhaan tahtiin musiikin säestämänä niin oranssivöisillä kuin ilman dobokiakin treenavilla lapsilla. Keskittyminen paistaa jokaisen kasvoilta, ja valmentajat kiertävät parien joukossa taputtamassa tahtia ja kannustamassa.

Käytävälle alkaa ilmestyä jo muutamien junioreiden vanhempia. Salissa pistarit löytävät omille paikoilleen ja lapset asettuvat muotoon. Seuraa rutiinin mukainen tervehdys Korean ja Tanskan lipuille sekä kumarrukset valmentajille. Juniorit purkautuvat salin ovesta käytävälle iloisen puheensorinan saattelemana ja jokainen heistä kättelee meidät aikuiset.

Astun salin numero kolme trooppiseen ilmastoon. On poomsetreenin aika.

Kiitos vuodesta 2011!

Minun TKD-vuoteni 2011 on ollut suuri kasvun vuosi lajin parissa. Pienen hiljaiselon jälkeen pääsin toteuttamaan unelmiani ja sukeltamaan entistä syvemmälle taekwondon maailmaan.

Kevään yleiskokouksessa pääsin seurani hallituksen jäseneksi, mikä oli iso henkilökohtainen edistysaskel minulle. Vihdoinkin pääsisin osallistumaan seurani toimintaan myös treenien ulkopuolella! Ensimmäisessä hallituksen kokouksessa minut valittiin sihteeriksi sekä rahastonhoitajaksi. Hallinnollisten töiden hoitaminen ei ole ollut kohdallani pelkkää ruusuilla tanssimista ja kokemuksen puuttumisen vuoksi minulla oli melkoisen ihanteellinen mielikuva siitä, mitä saamani rooli tuo mukanaan. Olen kuitenkin saanut mittaamattomasti kokemusta ja oppinut uutta, ja siksi olen nauttinut toimenkuvani tuomista haasteista sekä onnistumisista suuresti.

Toukokuussa kääntyi uusi sivu seuran historiassa, kun treenit siirtyivät erinäisten koulujen liikuntasaleista omaan saliin Rajamäelle. Muutos mahdollisti treenimäärien lisäämisen ja harrastajamäärän kasvattamisen, sillä enää koulujen juhlat ja muut tapahtumat eivät vaikuttaneet treeneihin. Syksyn alkeiskurssit olivatkin seuran historian suurimmat – uusia harrastajia ilmoittautui kursseille lähes 80.

Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani, ohjaajakoulutukseen ja apuohjaajaksi pääseminen, toteutui tänä vuonna. Kaiken kaikkiaan pääsin osallistumaan kolmeen koulutukseen seurani sponsoroimana: Tervetuloa ohjaajaksi! -koulutus Tampereella 14.4., Liikuntaleikkikoulun ohjaajakoulutus 24.-25.9. Helsingissä sekä I-tason Junioriohjaajakoulutus 15.-16. sekä 29.-30.10. Nummelassa ja Lohjalla. Nämä koulutukset olivat erittäin antoisia ja olen onnekseni päässyt hyödyntämään jo käsiteltyjä asioita omassa seurassani apuohjaajana toimiessani. Opittavaa on kuitenkin vielä paljon, enkä koskaan tule olemaan valmis taekwondon tiellä. Odotankin innolla, mitä uusi vuosi tuo tullessaan!

Kulunutta syksyä on värittänyt kova stressi ja sairastelu, mikä on osaltaan vaikuttanut siihen, etten ole pystynyt treenaamaan niin paljon kuin olisin halunnut. Treenin puutteen vuoksi en myöskään päässyt vyökokeeseen suorittamaan punaista vyötä. Kauden päättäminen vyökokeeseen olisi ollut upeaa, mutta toisaalta en olisi halunnut osallistua kokeeseen valmistautumattomana. Punaisen vyön suorittaminen jää siten hamaan tulevaisuuteen, todennäköisesti ensi jouluun vaihtokauteni vuoksi. Toivon, että sairastelukierre olisi nyt jäänyt taakse ja pystyisin treenaamaan säännöllisesti Tanskassa.

Vaikka kauteni ei huipentunut vyökokeeseen, sai se silti arvoisensa päätöksen seuran pikkujouluissa 17.12. Minut palkittiin vuoden 2011 seura-aktiivi -diplomilla. Olen erittäin kiitollinen seuralleni tunnustuksesta. Opiskelujen, työn, vaihtokauden järjestelyjen ja taekwondon yhteensovittaminen ei ole ollut helppoa tänä syksynä, mutta olen pyrkinyt tekemään parhaani seuran eteen. Sen vuoksi saamani tunnustus tuntui mahtavalta. Ilman ystävieni ja valmentajieni tukea en kuitenkaan olisi siihen pystynyt. Siis nöyrä kiitos kaikille!

Ensi vuosikin tuo tullessaan paljon haasteita – sopeutumisen uuteen maahan ja uuteen seuraan. Tämän hetken tuntemukset ovat katkeransuloisia, yhtäältä olen innoissani uusista kuvioista ja toisaalta muistelen haikeana seuratovereitani ja valmentajiani. Onneksi muutos ei ole kuitenkaan pysyvä, vaan toivon mukaan olen Hwarangien toiminnassa mukana jälleen ensi syksynä.

Suuri kiitos Hwarangeille kuluneesta vuodesta! Olkoon vuosi 2012 entistä parempi kaikille.

Vaatimattomuus kaunistaa

Kuluneen viikon aikana sain muistutuksen siitä, kuinka tärkeitä arvot ovat taekwondossa. Jo alkeiskurssilla opetetut kuusi sääntöä – käytös, kunnioitus, kärsivällisyys, vaatimattomuus, uhrautuvaisuus sekä kehon ja mielen puhtaus – ovat kiinteä osa hyvää käytöstä niin treeneissä kuin muussakin elämässä. Eräs ystäväni huomautti minulle taannoin siitä, että oli huomannut käytöksessäni piirteitä, jotka sotivat yhtä arvoa vastaan, mikä innoitti minua nyt pohtimaan kyseisen säännön merkitystä tarkemmin.

Vaatimattomuus on hyve, joka korostuu etenkin kamppailulajien filosofiassa. Jokaisen täytyy tehdä parhaansa, mutta saavutuksistaan ei saa kuitenkaan pitää meteliä, vaan niihin pitää suhtautua nöyrästi. Vaatimaton ihminen ei arvostele toisia eikä ole myöskään kateellinen muiden menestyksestä. Hän vilpittömästi rohkaisee ja kannustaa toisia ajamatta omia etujaan.

Juuri tästä mainitsemani ystävä huomautti minua ja olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä – ylpeys lajin parissa toimimisesta on ottanut minusta niskalenkin viime aikoina, enkä itse tiedostanut asiaa, ennen kuin se iski päin kasvoja kuin kylmä, märkä tiskirätti. Pyydän sydämestäni anteeksi kaikilta, joita kyseinen käytös on hämmästyttänyt tai loukannut.

On taito osata ottaa askel taaksepäin ja antaa muiden möyhiä hiekkalaatikolla. Olenkin itsetutkiskelun tuloksena ymmärtänyt, että minun ei todellakaan tarvitse näkyä ja kuulua joka paikassa ja tuoda osaamistani esiin.

Vaatimattomuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei omista saavutuksistaan saisi iloita ja olla niistä ylpeä. Tietenkin saa! Aidosti vaatimaton ihminen osaa kuitenkin vetää rajan iloitsemisen ja ylpeilyn välille. Menestys ei oikeuta nostamaan omaa itseään jalustalle, vaan päinvastoin – siitä tulee nauttia hetken ja siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita. Vaatimattomuus kaunistaa!

Olen kiitollinen siitä, että ystäväpiirissäni vallitsee niin hyvä henki, että toisen käytöksestä huomauttaminen on mahdollista ilman riitelyä. Toivon jatkossakin, että läheiseni palauttaisivat minut maan pinnalle, mikäli huomaavat itsetietoisuuden nostavan leuhkaa päätään minussa. Ihminen ei ole koskaan valmis, vaan kehitys jatkuu läpi elämän niin dojangissa kuin sen ovien ulkopuolellakin. Omien toimintatapojen tarkkailu ja korjaaminen pienin askelin kantaa hedelmää tulevaisuudessa.

Kuten Buddha sanoi noin 500 e.a.a., puhu ja toimi puhtain mielin, ja onni seuraa sinua väistymättä kuin varjo.

Me tehtiin se taas!

Seurani Hwarang TKD Nurmijärvi järjesti perinteikkäästi vuoden 2011 SM-kisat sekä Noin 7 Veljeksen Cupin lauantaina 5. marraskuuta Maaniitun koululla, Nurmijärvellä. Edellisistä vuosista poiketen aikuisten SM-sarjoissa oteltiin vain semifinaalit Nurmijärvellä, kun taas finaaliottelut käytiin sunnuntaina 6.marraskuuta Vantaan Energia Areenalla järjestetyssä Olympiakamppailutapahtumassa. Yleisradio televisioi tapahtuman ja taekwondon osalta ruutuun pääsivät Tanja Pasanen ja Suvi Mikkonen, Juho Kostiainen ja Sanan Eskandari sekä Teemu Heino ja Juho Ranta.

Kisaviikonloppu oli mieliinpainuva ja antoisa jälleen kerran, eivätkä sanat riitä kuvailemaan kisojen tunnelmaa. Annan siis kuvien puhua puolestaan!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

EDIT: Rakas ystäväni lähetti vielä muutaman kuvan minulle ja totta kai nekin piti saada blogiin esille. Kiitos, Linda! <3 Ja näytän joka päivä oppivan hieman uutta blogin käytöstä.

Minusta oli hienoa huomata, kuinka sisukas talkoohenki seurassamme vallitsee. Pienelläkin porukalla saimme upean tapahtuman aikaiseksi ja ilmapiiri oli tarmokas ja innostunut läpi pitkän viikonlopun. Kukaan ei ollut oman työtehtävänsä vanki, vaan autoimme toinen toisiamme niissäkin tehtävissä, jotka olivat itsellemme vähän tuntemattomampia. Ja kuten huomata saattaa, kaverista pidettiin huolta ihan fyysistä hyvinvointia myöten!

Kaiken tekemisen ohessa jokaisella oli aikaa katsella kiinnostavia otteluita, joita kisat olivat pullollaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut – niistä oma suosikkini tässä:

Kiitos vielä minunkin puolestani kaikille kisajärjestelyihin osallistuneille! Minusta oli ihanaa viettää viikonloppu kanssanne, sillä ilman teidän kaikkien panosta ei näin hienoa tapahtumaa olisi syntynyt laisinkaan. Lämpimät onnittelut myös seurani ottelijoille, jotka pärjäsivät hienosti omissa sarjoissaan!

Suuri haave ja sen toteutuminen

Viime sunnuntaina saavutin jotain sellaista, josta olen haaveillut melkeinpä taekwondourani alusta asti. Suoritin Suomen Taekwondoliiton 1-tason junioriohjaajakoulutuksen!

Koulutus oli kahden viikonlopun mittainen ja sen kolme ensimmäistä päivää pidettiin Nummelassa yhdessä ITF-taekwondon, karaten, taidon ja aikidon harrastajien kanssa. Neljäs päivä vietettiin oman lajin harrastajien parissa, eli minun tapauksessani Lohjalla juniorileirillä. Ensimmäisen viikonlopun kouluttajana oli Karateliiton Tomi Tolsa ja toisena viikonloppuna Taekwondoliiton Tiiu Tuomi.

Koulutuspäivät koostuivat sekä teorialuennoista että käytännön ohjausharjoituksista koulutukseen osallistuneiden kesken ja lajipäivänä pääsin puolestaan ohjaamaan lasten treenejä. Leiripäivä oli mielestäni kaikista rankin, mutta myös erittäin antoisa, sillä ohjaaminen aidossa treenitilanteessa auttoi huomaamaan omat vahvuudet ja kehityskohteet. Lasten parissa todella huomasin, jos jokin harjoite ei toiminut ja se kehitti kykyä improvisoida ja muuttaa suunnitelmaa.

Parasta koulutuksen antia lajipäivän ohessa oli kaikki ne käytännön harjoitteet, joita suunnittelin yhdessä muiden koulutettavien kanssa, sekä tilaisuus verkostoitua yli seura- ja lajirajojen. Se, että joukossa oli niin eritasoisia ohjaajia kokemukseltaan, oli mielestäni rikkaus. Sain paljon ajattelemisen aihetta niin kokeneilta kuin aloitteleviltakin ohjaajilta; vuosikausia ohjaajina toimineet jakoivat omia hyviksi kokemiaan harjoitteita ja ohjauskäytäntöjä, kun taas aloittelevien ohjaajien kanssa pystyin keskustelemaan avoimesti kokemattomamman ohjaajan mieltä askarruttaneista asioista.

Moni ajatteli kuin minä – mistä saada itsevarmuutta ohjaamiseen ja tekniikoiden opettamiseen, kun omatkaan lajitaidot eivät välillä tunnu riittävän. Tästä keskustelimme myös koko ryhmän kesken, kun käsittelimme ohjaamistaidon viittä tasoa: ohjaustilanteen hallintaa, ryhmän hallintaa, oppiaineksen hallintaa, opetustavan hallintaa ja opetuskokonaisuuden hallintaa. Keskustelun lopputuloksena oli, että ohjaustilanteen ja ryhmän hallinta ovat ne osa-alueet, joiden tulisi olla ensimmäisenä kunnossa sujuvan ja turvallisen treenin mahdollistamiseksi. Ne ovatkin erittäin tärkeitä alueita, mutta oman kokemukseni perusteella ohjaajan itsetunto voi murentua hetkessä, jos oppiaineksen eli lajin teknisen tietämyksen hallinta ei ole tarpeeksi vahvalla pohjalla. Tämä korjaantuu kuitenkin harjoittelun ja kokemuksen myötä, ja omalla kohdallani minun tulee keskittyä ensin oman osaamiseni kehittämiseen ja vyöarvon kasvattamiseen, ennen kuin alan päätoimisesti ohjata muita. Apuohjaajana toimiminen palveleekin tätä tavoitettani erinomaisesti. Lisäksi treenaamisen jatkaminen vaihtokauden aikana Tanskassa tulee varmasti hyödyttämään paitsi minua itseäni, myös seuraani – haluan oppia mahdollisimman paljon uusia asioita, jotka voin toivottavasti tuoda tuliaisina seuraani palatessani takaisin Suomeen kesällä 2012.

Sain koulutuksesta mittaamattomasti työkaluja tulevaisuuteen, ja tulen varmasti palaamaan moneen kertaan muistiinpanoihini (joita kirjoitin kahdeksan sivua!) sekä koulutusmateriaaliin ajan kuluessa. Intoni lasten ja nuorten ohjaamista kohtaan kasvoi entisestään, mikä vahvisti uskoani siitä, että olen oikealla tiellä.

Lopuksi haluan kiittää nöyrästi seuraani mahdollisuudesta päästä tähän koulutukseen. Vaikka en vielä pysty antamaan täyttä panostani valmennustyöhön, haluan kuitenkin uskoa, että koulutus ei ole seuralleni kulu vaan investointi, joka tulee maksamaan itsensä takaisin monin kerroin tulevaisuudessa. Kiitos, että toteutitte haaveeni!

Arvot järjestykseen!

Selailin eilen illalla kannettavani kansioita ja rupesin lukemaan vanhoja kirjoitelmiani. Niistä yksi liittyi taekwondoon ja olin kirjoittanut sen marraskuussa 2006. Muistan eläneeni tuolloin melko myrskyistä aikaa lajin osalta. Alla katkelmia kirjoitelmastani.

Minun suhteeni taekwondoon on kaikkea muuta kuin helppo. En välillä itsekään tajua, kuinka paljon se hallitsee elämääni ja ajatuksiani, kuinka syvästi se liittyy päiviini. Tunteeni sitä kohtaan vaihtuvat kausittain. Välillä rakastan kaikkea taekwondossa sydämeni pohjasta, välillä taas tuntuu kuin se vaatisi liikaa minulta. Useimmiten treenaan siksi, että haluan oppia uutta ja kehittyä, mutta joskus tulen treeneihin vain nähdäkseni ystäviäni ja valmentajiani.

Tällä hetkellä on menossa jälkimmäinen kausi. Lähden treeneihin sillä mielellä, että tänään ylitän itseni ja yritän saada harjoitteista mahdollisimman paljon irti, mutta treeneihin saavuttuani huomaan kaikkien aiemmin asettamieni tavoitteiden haihtuneen yhden pakkomielteen takia.

Kaipaan ja haen valmentajieni huomiota treeneissä. Jotenkin sen saaminen tuntuu olevan minulle tärkeää, välillä tärkeämpääkin kuin lajissa kehittyminen. Haluan olla esillä ja saada julkista tunnustusta osaamisestani, mutta tämä halu useimmiten vain haittaa keskittymistäni oleelliseen. Ehkä valmentajanikin ovat huomanneet tämän minussa, sillä joskus minusta tuntuu, että he säästelevät sanojaan seurassani ja välttelevät tunnustusten antoa. Siksi minun olisikin hyvä päästä eroon tuosta tavasta.

Tänään luin seurani järjestämistä SM-kisoista paikallislehden artikkelin, jossa myös oli minun haastatteluni. ”Musta vyö Niina Kemppaisen tähtäimessä”. ”Tykkään valmentaa ja näyttää, että tämä laji on tosi kiva”. ”Taekwondo on elämäntapa”.

Tajusin, että siinä artikkelissa ja etenkin noissa yllämainituissa sanoissa piilee se todellinen taekwondon henki, joka minua ajaa eteenpäin tässä lajissa. Vain noiden arvojen mukaan haluaisin harrastukseni etenevän, enkä sen huomionhakuisen yrittämisen muodossa, joka viime aikoina on minua hallinnut. Sillä siten en koskaan saavuta tavoitteitani, mustaa vyötä ja omaa seuraa. Siten en koskaan pääse levittämään muille sitä iloa, jota itse saan tästä lajista.

Motivaation täytyy lähteä minusta itsestäni, ei valmentajistani tai ystävistäni. Tarvitsen valmentajieni kehuja ja kritiikkiä, mutta niiden ei pitäisi olla liian hallitsevia asioita harrastuksessani, sillä muuten treenaisin aivan vääristä syistä.

Näin jälkikäteen ymmärrän, että kirjoittaessani kyseisen tekstin reilut kaksi vuotta taekwondoa harrastaneena hain selkeästi omia rajojani ja pohdin tulevaisuuttani lajin parissa. Lisäksi peilasin omaa itseäni tärkeisiin roolimalleihini, omiin valmentajiini. Tyypillistä teini-ikäisen käytöstä siis.

En voi kuin hymyillä lukiessani kirjoitustani. Muistan, kuinka tosissani olin tuolloin ja kuinka intohimoisesti halusin olla hyvä. Teinin totisen ja mahtipontisen pohdinnan taustalla piilee kuitenkin tosiasia, jonka ymmärsin jo vuonna 2006:

Taekwondo tulee aina olemaan minulle tärkeätä ja nyt jos koskaan minun olisi aika laittaa arvoni järjestykseen lajin piirissä. Ettei vain se ilo ja onni, jota lajista saan, katoaisi.

Tämän blogin perustamisen tarkoituksena on juuri auttaa minua itseäni peilaamaan omia asenteitani lajiin ja omaan tekemiseeni. Lisäksi sen tavoitteena on motivoida kiireen keskellä pysähtymään ja pohtimaan, miksi teen niin kuin teen – ettei vain se ilo ja onni, jota lajista saan, katoaisi.